Istun hämärässä ja tuijotan seinää odottaen jotain.
Seinässä on reikiä. Niiden pitäisi häiritä, mutta tuijotan niitä ja ajatuksissani tunkeudun niihin, työnnyn hitaasti läpi toiselle puolelle.
Siellä on toinen maailma. Valoa ja väriä, kuvioita ja tuoksuja. Perhe istumassa pöydässä nauraen ja syöden äidin rakkaudella valmistamaa ruokaa. Lapsi kertoo koulupäivästään pyöritellen samalla maksapaloja lautasellaan. Hän kuvailee kuinka ensimmäisellä tunnilla piti opetella aakkosia ja naapurin Make heläytti “P niinkuin perse”. Koko luokka nauroi. Opettaja komensi Maken nurkkaan, jonne tämä lopputunnin piirteli rumia kuvia opettajan huomaamatta. Lapsen naama kirkastuu, kun hän kertoo miten Make kehaisi häntä välitunnilla maalitykiksi heidän pelatessa potkupalloa. Isä hymähtää ja ottaa lisää perunoita.
Verhoissa on pieniä sinisiä kukkia. Radiossa soi Bee Geesin Stayin’ Alive.
Äidin kasvot ovat kuin enkelin. Hän hymyilee ja sipaisee lapsen poskea hellästi.
Lapsi kysyy onko pakko syödä kaikki. Isän ilme kiristyy. Äiti jännittyy ja vilkaisee lapseen. Nauru lakkaa. Lapsen silmissä häivähtää pelko. Isän käsi puristuu nyrkkiin ja rystyset alkavat sykkiä valkoisina imien ympäriltään kaiken värin ja valon. Yhtäkkiä on säkkipimeää, vain rystyset hohtavat kelmeinä kaiken keskipisteenä. Kuin raskas verho laskeutuisi ja peittäisi kaiken. Ei ole enää muuta kuin rystyset. Ne alkavat lähestyä hidastettuna vetäen minua puoleensa. Ne kasvavat ja kasvavat. On ahdasta, kiemurtelen. En enää mahdu tänne, minun on vetäydyttävä takaisin reikiin, imeydyttävä seinään. Siellä olen turvassa, kukaan ei näe minua.
Nurkassa liikahtaa jokin. Säpsähdän.
Kannettavan sininen kajo paljastaa huoneen ääriviivoja. Matto, sohva, oviaukko. En erota ketään.
Vähitellen korvani tavoittavat tuskin havaittavan äänen, se on kuin kärpäsen surinaa joka voimistuu hiljalleen. Hädin tuskin tunnistan äänen. Joku nyyhkyttää.
Istun varovasti takaisin alas ja jään tuijottamaan sohvaa. Minuutit kuluvat ja venyvät. Sohva alkaa kasvaa ja pian se täyttää koko huoneen.Tuskin pystyn hengittämään. Uppoan siihen ja sen läpi. Jokin vetää minua sinne. Nyyhkytys voimistuu ja suljen silmäni etten näkisi sitä.
Tulee hiljaista.
Lasken mielessäni sataan ja raotan hädin tuskin havaittavasti silmiäni.
“Isi, älä!”
Kohtaan kauhusta laajentuneet silmät. Vavahdan.
Katson käsiäni. Ne ovat nyrkissä.
